Ester Heleniuksen taide

Jaakko Liukkonen

Ester Heleniuksen taiteesta.

Mystikko, symbolisti, koloristi

1. Ester Helenius Taiteilijana ja persoonana

– Luonteesta ja taiteellisista tavotteista

Taiteilijana ja persoonana Ester Helenius oli impulsiivinen ja individualistinen (herkästi innostuva, hetkellisiä mielijohteita noudattava, äkkipikainen ja yksilöllisyyttä korostava). Taidehistorioitsija Ludvig Wennervirta sanoo Heleniuksen muistelmien esipuheessa, että "Kukaan, joka joutui kosketuksiin tämän omalaatuisen taiteilijapersoonallisuuden kanssa, ei voi kieltää, että hänessä oli palava henki voimakkaine anti- ja sympatioineen."

Taiteessaan hän pyrki yhdistämään fantasian, ihmisen olemassaolon, elämän ja rakkauden kauneuteen. Hänen taiteensa hehkuvat värit mahdollistvat tunnepitoisten ainesten esilletuomisen.

Heleniuksen taiteen lähtökohtia olivat ranskalainen impressionismi, symbolismi, goottilainen arkkitehtuuri ja veistotaide. Taiteilijan henkilökohtainen suhde itämaiseen mystiikkaan näkyy aiheiden valinnoissa ja niiden intensiivisissä tulkinnoissa. Hän käsitteli kristillisiä aiheita hyvin persoonallisesti. Tällaisia teoksia ovat mm. Kristus Getsemanessa, Genio, Enkelin pää ja Harppua soittava enkeli. Ulla Huhtamäki sanoo Hämeenlinnan taidemuseon näyttelyjulkaisun esipuheessa (vuodelta 1988), että Heleniuksen uskonnollisuus sisälsi teosofiaa, katolisuutta ja panteismia.

(teosofia = filosofinen ajattelu, joka kohdistuu Jumalan olemuksen tajuamiseen välittömällä näkemyksellä. –Nyk. Uskonnollis-mystinen oppi, joka yliaistillisen tiedon pohjalla Jumalan olemuksesta ja yliaistillisesta maailmasta asettaa päämääräksi ihmisen eettisen täydellistymisen.

panteismi = kaikkijumaluusoppi, jonka mukaan Jumala ei ole maailman ulkopuolella, vaan sisältyy maailmankaikkeuteen. Pantheon = kaikkien jumalien temppeli).

Heleniukselle uskonto ja kauneus olivat yhtä. Hänen teostensa symbolismi tekee hänen taiteestaan elämän peruskysymyksiä pohtivaa filosofointia. Värien hurmio antaa hänen taiteelleen kosketuskohdan todelliseen aistimaailmaan.

Ylimpänä mestarinaan ja ihanteenaan Helenius kertoo pitäneensä Rembrandtia.

2. Pariisin vaikutus

Helenius viihtyi Pariisissa, jossa kävi kaikkiaan 15 kertaa. Ensimmäisen matkansa hän teki vuosina 1899–1900 Italiaan ja Ranskaan, siis Pariisiin. 1920- ja 1930-luvuilla hän viipyi Pariisissa usein vuoden tai kaksikin. Päivi Niemisen (nyk. Viherluoto) mukaan hän piti Pariisia toisena kotikaupunkinaan. Pariisin vaikutus Heleniuksen taiteeseen oli erittäin merkittävää. Ajan eksoottiset virtaukset, vilkas suurkaupunkielämä ja eri tahoilta tulleet vaikutteet sulautuivat yhteen ja taiteilijan tuotanto oli verevää ja tuoretta. Helenius sai vaikutteita impressionismista, jälki-impressionismista ja symbolismista.

Myös Mika Waltari liikkui1920-luvun Pariisissa. Hän kuvaa Suuressa illusionissa (1928) Heleniuksenkin rakastamaa tango-musiikkia seuraavasti: "Tango on ehdottomasti kaunein tansseista – siinä on meidän elämämme eksotiikkaa symbolisoituna, sen hitaissa keinuvissa askelissa on musiikkia ja intohimoa." Resaurante des Lilas oli pohjoismaisten taiteilijoiden kantapaikka Pariisissa. Helenius kertoo muistelmissaan, kuinka hän oli monet kerrat istunut siellä Magnus Enckellin kanssa, ja kuinka he joskus olivat juosseet kadun yli Balbuilles´ in tanssipaikkaan katsomaan argentiinalaista tangoa, joka juuri teki tuloaan Pariisiin. Enckell oli suuri tanssin ja baletin ihailija. Ester Heleniuksen mielestä hänen omien maalaustensa taustalla soi juuri tango ja sen tuliset rytmit. Ranskan taiteen ja koko ranskalaisen atmosfäärin vaikutuksesta Heleniuksesta tuli koloristi.

Vuonna 1929 taiteilija teki matkan Espanjaan, Sevillaan ja Madridiin.

Heleniuksella oli yksiityisnäyttely Pariisissa, Gallerie A. Barreirossa, kesäkuussa 1938. Näyttelyssä oli katedraaliaiheita, henkilökuvia ja Espanjan matkalla syntynyt Guardia civil –sarja. Siellä kävivät, kaikkien Suomen ystävien lisäksi, huomattavimmat arvostelijat ja se sai menestystä. Ranskan valtio osti häneltä yhden teoksen. Heleniukselle näyttely merkitsi Pariisin kauden huipentumaa ja monivuotisten toiveiden toteutumaa.

Sotavuodet Helenius vietti eri puolilla Suomea. Kesäisin hän oleskeli Satakunnassa Köyliössä, Hämeenlinnan ympäristössä Tyrvännössä ja Hattulassa. Hän matkusteli myös Pohjois-Suomessa ja Ruotsissa.

Viimeisen matkan Pariisiin Helenius teki sodan jälkeen vuonna 1947. Hän oli tavattoman pettynyt, sillä Pariisi oli muuttunut. Mikään ei ollut enää kuin ennen – ilo oli kadonnut. Vain Pariisin sillat olivat entisellään ja Notre-Damen silhuetti kohosi ruusuisesta kullanhohteesta yhtä hurmaavana kuin ennenkin. Muistelmissaan taiteilija sanoo: "Elokuun illassa välkkyvän ruusun ja kullan halusin kuitenkin ikuistaa itseäni varten kuin muistoksi vanhasta, iloisesta Pariisista, minun Pariisistani, joka sodan jälkeen oli muuttunut vieraaksi. Maalasin Pariisin silloista kahdeksan taulua elokuun illan hämyssä ja sitten läksin sieltä. Eikä minun mieleni enää tee Pariisiin."

3. Heleniuksen arvostus taiteilijana

Vuosisadan vaihteen jälkeen ja varsinkin 1920- ja 1930-luvuilla naistaiteilijoiden ei ollut helppoa tulla tunnetuiksi, ”lyödä itseään läpi”. Nykyinen ”naistutkimus” (jota melkein kaikki taidehistorian tutkimus nykyään on) syyttää tästä sen ajan mieskriitikoita ja –taidehistorioitsijoita. Siinä on varmasti perää, mutta ongelma tiedostettiin jo  omana aikanaan. Hilkka Finne kirjoitti Naisten lehdessä 10/1921:

” Sanotaan, ettei nainen pysty kilpailemaan miehen kanssa kuvaamataiteen alalla. Naiselta puuttuu – väitetään – syventymisen taito, hän on arka eikä tahdo tuoda esille omintakeisuuttaan, jos sitä olisikin, hänellä on köyhä mielikuvitus ja hän on nyt kertakaikkiaan taipuvaisempi matkimiseen kuin itsenäisesti luomaan. Hänellä saattaa kyllä olla – se myönnetään – hieno väriaisti ja varma piirustus, mutta häneltä puuttuu taiteellinen tuli, se, jota oppimalla ei saavuteta, vaan joka tositaiteilijalla on, sillä hän on saanut sen lahjana luonnolta ja sitä ei väriaisti eikä virheetön piirustus voi korvata.”

Lainaus on vuonna 2004 ilmestyneestä kirjasta Modernia on moneksi. Siinä Tutta Palin tarkastelee Neitejä, rouvia ja taiteilijoita -artikkelissaaan suomalaisten naistaiteilijoiden asemaa sotienvälisellä ajalla, etupäässä 1920- ja 1930-luvuilla. Siinä on omana lukunaan Tapaus Ester Helenius. Seuraavassa muutamia poimintoja kyseisestä luvusta.

Ester Heleniuksen teoksia oli ensimmäisen kerran esillä jo 1890-luvun puolivälissä. Hän vakiinnutti vähitellen asemansa 1920-luvun kuluessa. Hänen urakehityksensä edustaa huomattavinta menestystarinaa sotienvälisen ajan naistaiteilijoiden joukossa. Vuoden 1920 lopulla hän oleskeli jälleen Pariisissa ja lähetti sieltä jouluksi kotimaan taidemarkkinoille La Rotonde –nimisen grafiikkasalkun. Se sisälsi 13 suurta litografiaa (kivipiirrosta) tunnetun pariisilaisen taiteilijakahvilan eri kansallisuuksia edustavista ”tyypeistä” . Tämä vakiinnutti hänen mainettaan kotimaassa. La Rotonde –sarja ei saanut kriitikoilta varauksetonta hyväksyntää. Hätä moitittiin mm. siitä, ettei hän ollut saanut uutta tekniikkaa täydellisesti haltuunsa. Grafiikkasalkku oli kuitenkin ensimmäinen esimerkki Heleniuksen pariisilaisuuteen ja suomalaisuuteen liittyneiden assosiaatioiden onnistuneesta yhdistämisestä.

Heleniusta kritisoitiin 1920-luvun alkupuoliskolla epätasaisuudesta, hauraudesta ja hajanaisuudesta – joita pidettiin  tyypillisinä naisten heikkouksina. Tunneilmaisussa  välttämättömän värinkäytön osalta hänen kuitenkiin katsottiin onnistuneen täydellisesti. Tässä vaiheessa hänet nähtiin parhaimmillaan muiden suomalaisten "naismestarien" (Helene Schjerfbeck, Fanny Churbergin jne) veroisena.

Vuosikymmenen puolivälissä monet kriitikot alkoivat lämmetä Heleniuksen taiteelle. Vuonna 1929 pitämästään yksityisnäyttelystä, joka oli Helsingissä Pohjois-Esplanadi 25 sijainneessa galleriassa, hän sai yksimielisesti ylistävät arviot. Näyttelyä pidettiin lopultakin täysin eheänä ja vakuuttavana näyttönä. Erityisesti nostettiin esiin maalaus Espanjalainen morsiusvihko (1929). Teoksesta muodostui Heleniuksen ensimmäinen esikuvallinen kukkamaalaus, jonka taiteilija asetti mielellään näytteille ja johon palattiin yhä uudelleen kritiikeissä ja taiteilijaa esittelevissä kirjoituksissa.

Jopa Onni Okkosen mielestä Helenius oli nyt  "naismaalareistamme ensimmäisten joukkoon luettva, ja ensimmäisiä yleensä maalariemme joukossa väriaistinsa kehittyneessä hienoudessa" (Uusi Suomi 29.9.1929). Kuuden vuoden kuluttua (23.10.1935 Uusi Suomi) Okkonen laski Heleniuksen epätavallisen merkittäväksi ”maalari-ilmiöksi” jo koko Pohjoismaiden mitassa.

Myös uskonnolliset aiheet, katolisten kirkkojen sisäkuvat ja enkeliaiheet saivat Heleniuksen käsittelyssä teosofisen virityksen. Samaan tapaan kuin kukkamaalaukset eivät olleet "vain"  kukkatauluja, eivät hänen uskonnolliset teemansa olleet pelkästään kirkollisia.

– Taidehistorioitsijoiden näkemyksiä

Onni Okkonen kirjoitti vuonna 1945 julkaistun Suomen taiteen historian. Siinä, samoin kuin Okkosen kymmenen vuotta myöhemmin julkaistussa taidehistoriassa, on  Ester Heleniuksen kohdalla sama teksti. Okkonen kertoo muutamin sanoin Heleniuksen opinnoista ja alkutuotannosta ja jatkaa seuraavasti:

” Ester Helenius otti ensimmäisen kerran osaa näyttelyyn v. 1897 maalaamallaan tytönkuvalla, jossa ilmenee vielä gallenilaista vaikutusta, mutta jossa on myös omaperäistä aitonaisellista luonnetta. Alun pitäen on taiteilijattaren töissä mukana hänelle myöhemmin niin voimakkaasti ominainen persoonallinen aines: rikas ja mehevä värintunne, joka antaa eloa hänen suhteellisesti realistissävyisillekin kuvilleen (esim. "Pelimannit”"v:lta 1908). 1910-luvun alussa alkaa tämänkin maalaajattaren tuotannossa siirtyminen uusia, väritaiteellisia päämääriä kohden ja samalla vapautuva, rikas luomistyö, joka on jatkunut viime aikoihin saakka.”

Myöhemmin Okkonen jatkaa Heleniuksesta:

"Hänelle on värin evankeliumi avannut tien uuteen, entistä rikkaampaan maailmaan. Ollen impulssiivinen, herkkävaistoinen taiteilijaluonne hän on tällä suunnalla kehittänyt mahdollisuutensa äärimmilleen; väri on hänelle merkinnyt maalaustaiteen mehua ja hurmiota, sen mystillistä ilmaisukieltä. Tämä aitonaisellinen taiteilijatar on ollut läheisessä kosketuksessa aikansa ranskalaiseen väritaiteeseen, mikä näkyy hänen maalaustavastaan ja aiheistaan. Hän on ollut kaiken romanttisesti värikylläisen ja mystillisen ihailija, jonka vuoksi hänen mielenkiintonsa on kohdistunut gotiikkaan, bysantiikkaan, hellenismiin, ei vähimmän suomalaisiin ryijyihin.

Ester Helenius on hänkin asteittaisesti edennyt tyylissään naturalistisesti kiinteämmästä ilmaisutavasta vapaampaan, rikkaammin ja synteettisemmin maalaukselliseen. Eräänlainen sybariittinen värikulttuuri (väreillä nautiskeleva, herkutteleva), värien ansariviljelys on ollut lopullisena tuloksena. Erityisesti taiteilijatar on ollut innostunut kukkakuviin, toisia otollisia aiheita ovat olleet goottilaisten katedraalien interiöörit, joiden ilma on mystiikan ja ikkunoista tulevan värihehkun kyllästämä. Maalaajattaren mielikuvitus on suuntautunut enkeleihin ja taruaiheisiin. Mutta myös suhteellisen realistinen henkilökuvatuotanto on jatkunut (esim. "Kokkeja", 1924)."

Vuonna 1990 julkaistuun ARS – Suomen taide 5 –kirjaan Aimo Reitala on kirjoittaa artikkelin Maalaustaide 1918–1940. Hän on sijoittanut Ester Heleniuksen Mestarit -väliotsikon alle. Hän kirjoittaa:

" On kuitenkin muistettava kaksi suurta naispuolista maalaria, joiden luomisvoima ei suinkaan ehtynyt monien miehisten ammattitovereiden tavoin. Helene Schjerfbeck ja Ellen Thesleff kuuluivat tässäkin vaiheessa suomalaisen taiteen kansainvälisesti merkittäviin mestareihin.

Ajan tärkeiden naismaalareiden joukkoon kohosi myös Ester Helenius (1875–1955), (---) Kansallisten ja kansatieteellisten harrastusten sävyttämän varhaiskauden pääteos oli 1908 valmistunut Pelimannit. 1910-luvulla Ester Heleniuksen esikuvaksi tuli vähitellen yhä selvemmin Magnus Enckellin väritaide. Samalla häntä alkoivat kiinnostaa mystiikka ja teosofia. 1920- ja 30-luvuilla Pariisista tuli Ester Heleniukselle tärkeä asuin- ja työskentelypaikka. Hänen päätavoitteekseen tuli mystisen ja henkisen sisällön yhdistäminen aistilliseen värimaalaukseen. Näin hänen taiteensa laatu ei ole aina helposti määriteltävissä perinteellisin suuntanimin. Asteikko ulottuu jälki-impressionismista maltilliseen väriekspressionismiin.

4. Tärkeitä aiheita ja teemoja

Maisemia:

Helenius maalasi vähän. Se ei häntä erityisemmin kiinnostanut. Varhaisten Virolahdella maalattujen maisemien lisäksi hän maalasi niitä oikeastaan vain Pariisissa. Muutamia Helsingistä on sekä joitakin sodan aikana tehtyjä Hämeestä ja Satakunnasta.

Muotokuvia:

Hän teki läpi koko elämänsä. Ludvik Wennervirta toteaa, että Heleniuksen muotokuvien taiteellinen arvo on varsin vaihteleva. "Hän maalasi erinomaisia muotokuvia, mutta myös enemmän tai vähemmän heikkoja riippuen ei niinkään paljon mallista kuin hänen omasta mielentilastaan. Ulkonaista näköisyyttä hän ei ensi sijassa tavoitellut, vaan pikemminkin hän pyrki kuvaamaan asianomaisen henkilön sisäistä, henkistä olemusta."

Kansan (tyyppien) kuvaus:

Niihin voidaa kai laskea monet piirustukset jo Virolahden pappilasta. Pelimannit on kansantyyppien kuvaus. Sama ainainen ihmisten piirtäminen jatkui Pariisissa, Espanjassa ja kaikkialla missä taiteilja liikkuikin. (Esim. Pappilan rengit, Absintinjuoja,1920, Kokkeja, 1924, Cardien civil! 1929)

Tanssiaiheet, harlekiinit ja kukat:

Herkkäsävyisten tanssiaiheiden lähtökohtana ovat vuosina 1926–27 Pariisin Tanssiakatemiassa tehdyt tutkielmat. Helenius halusi syventyä tanssiaiheeseen perusteellisesti ja teki hyvin tarkkoja tutkielmia eri liikesarjoista ja jalkojen asennoista. Commedia dell´arten maailmaan päästään teoksessa Tanssijatar (1932), jonka mallina on todellinen tanssijatar. Päivi Nieminen toteaa, että nimestään hulimatta tanssija on mies tai sitten Helenius on kuvannut tanssijattarensa tarkoituksellisen androgyyninä.

Tunnetut harlekiiniaiheet liittyvät tanssiteemaan, sillä hahmot on yleensä esitetty tanssivina. Heleniuksen harlekiineissa on elämänmyöteisyyttä, rehevyyttä, pikanttia huumoria ja ristiriitaista commedia dell´arten hahmojen alakuloisuutta. Hänen harlekiininsa tanssahtelevat rennosti ja keinahtelevasti. Ne nauravat elämän naurua, vaikka ilme onkin melankolinen. Harlekiinit ovat taiteilijan rakkaudentunnustus Ranskalle ja ranskalaisuudelle.

Kukkakuvien maalarina Helenius on yleisimmin tunnettu ja tunnustettu. Parhaat niistä ovatkin vertaansa vailla – ainutlaatuisia. Väritaiteilijalle ne tarjosivat erinomaisen tilaisuuden antaa värien hehkua kaikessa koreudessaan ja loistossaan. Nopeasti kuihtuvilla kukilla on kuitenkin myös syvempää vertauskuvallista merkitystä. Niissä taiteilija on pyrkinyt sekä tavoittelemaan absoluuttista kauneutta värien avulla että ilmaisemaan sisällöllä koko ihmisen elämän kaarta.

Monet kukka-asetelmat syntyivät voimakkaan tunnetilan pohjalta vaiston ja intuition varassa. Espanjalainen morsiusvihko (1929) on maalattu Marseille´ssa tavallisen torilta ostetun kimpun mukaan. Maalatessaan sitä taiteilija purki kankaalle henkilökohtaista pettymystään ihmissuhteissa. Itkevät liljat –teoksen Helenius maalasi muutamassa tunnissa kuultuaan sisarensa kuolemasta.

Heleniuksen kukkateema huipentuu ja yhdistyy tanssiin vuonna 1949 maalatussa teoksessa Yksinäinen calla. Keväällä –49 Helsingin Ruotsalaisessa teatterissa esiintyi tunnettu intialainen tanssija Ram Gopal. Ester Helenius muistelmissaan: "Syvällisimmin minuun vaikutti ”Kotkatanssi”, jossa Ram Gopal levitti kultaiset siipensä lentääkseen yksin ja ylpeänä korkeuksiin, ja aivan hurmiossa esitetty tanssi Siva-jumalalle. Hän ei tanssinut ainoastaan jumalan kunniaksi, vaan hän kuvasi samalla myös ihmisessä itsessään piilevää jumaluutta.

Sinä iltana menin kotiin syvästi järkyttyneenä näkemästäni. Seuraavana päivänä maalasin Yksinäinen calla –tauluni. Siinä on tummanviolettia taustaa vasten yksinään kohoava calla ja sen juurella pieni punainen kukka.

Olen aina käsittänyt, että maalauksella ja musiikilla on läheinen sukulaisuussuhde, ilmaisumuodot vain ovat erilaiset. Nyt tajusin, että kaikki taide, olkoonpa se sitten musiikkia, maalausta, tanssia tai kuvanveistoa, lähtee samasta alkuperästä. Jokainen todellinen taiteiluja yrittää vain omilla keinoillaan esittää sitä mikä hänen sielussaan on kaikkein pyhintä, hänessä piilevää todellista elämää ja henkeä."

Katedraali- ja enkelikuvat:

muodostavat oman kokonaisuutensa. Siihen kuuluu myös Getsemane-sarja, josta erikseen viimeiseksi. Ludvig Wennervirta sanoo, että pohjimmiltaan Ester Helenius oli asennoitunut uskontoon päin, olihan hän papin tytär. ”Mutta vaikka hän ei liittynyt mihinkään kirkkokuntaan, veti uskonnollinen mystiikka häntä puoleensa. Siitä ovat todistuksena taiteilijan maalaamat lukuisat kirkonsisäkuvat Chartres´ ista, Notre-Damesta ja Saint-Julien le Pauvresta, joista varsinkin ensin mainitut aiheet hehkuvine, loistavine ja värikylläisine lasimaalauksineen ovat häntä innoittaneet.”

Wennervirta jatkaa: ”Samalta pohjalta ovat lähtöisin, samaa henkiolemusta kuvastavat monet niin ikään värikkäät enkelinpäät tai harppua soittava enkeli, joka kauniisti kaartuvine äärriviivoineen osoittaa Ester Heleniuksen saaneen suoranaisiakin herätteitä gotiikan taiteesta.

Kristus Getsemanessa:

kuvia Helenius teki 6 kappaletta. Päivi Nieminen sanoo, että lähes kahdaksankymmenen ikäisenä taiteilija saavutti Yksinäisellä callalla ja viimeisillä Getsemane aiheillaan koko taiteellisen tuotantonsa synteesin. Teokset kokosivat hänen taiteensa kauneuspyrkimykset yhteen syvällisessä ja yksinkertaisessa muodossa. Työt eivät ole suurikokoisia, mutta niissä on löydettävissä suurta syvyyttä sommittelussa ja värien intensiivisessä käsittelyssä. Wennervirran mukaan Heleniuksen Getsemane-kuvien kehitys avaa tien suoraan taiteilijan sydämeen: "Ne ovat intiimejä, pelkistettyjä itsetunnustuksia. Aluksi Kristus on kuvattu taustalla ja opetuslapset etualalla, mutta vähitellen kohoaa Jeesuksen hahmo pääasiaksi pukeutuneena punaiseen tai siniseen viittaan ja oppilaat häviävät. Tämän maalauksen hänen ystävänä Laila Järvinen sattuvasti sanoo ilmentävän "absoluuttista yksinäisyyttä". Vapahtaja yksin on kuvattu karussa maastossa yöllistä taivasta vasten. Eikö se olekin kuva omia teitään kulkevasta yksinäisestä taiteilijasta (...) Eikö se kuvasta ihmisen kohtaloa yleensäkin?"

Kuoleman edessä jokainen ihminen on yksin.

Lähteet:

HELENIUS, Ester: Omaa kertomaa. Toim. Laila Järvinen. Hämeenlinna.

NIEMINEN, Päivi: Ester Helenius 1875–1955. Näyttelyjulkaisu. Hämeenlinna 1988.

OKKONEN, Onni: Suomen taiteen historia, Porvoo 1945 ja Porvoo-Helsinki 1955.

REITALA Aimo: Maalaustaide 1918–1940. ARS – Suomen taide 5. Keuruu 1990.

PALIN, Tutta: Neitejä, rouvia ja taiteilijoita. Naiset sotienvälisessä taidediskursseissa.

Artikkeli kirjassa Modernia on moneksi. Taidehistoriallisia tutkimuksia 29. Vammala 2004.

TIRRANEN, Hertta: Ester Helenius. Suomen taiteilijoita Juho Rissasesta Jussi Mäntyseen. Elämänkertoja. Porvoo 1950.

Esitelmä on pidetty syksyllä 2007 Virolahden kirkonkylän Pitäjäntuvalla.